|
|
Friday, Apr. 04, 2014 - 13:48 Aina kun v�h�nkin luen jotain muuta kuin koulutekstej�, haluan yht�kki� taas kirjoittaa. Inspiraatio tuntuu teenn�isen suoraviivaiselta, varsinkin kun yleens� tekee mieli kirjoittaa samaan tyyliin, samoilla sanoilla kuin lukemassani tekstiss�. Johtuiko teinivuosieni kirjoitusinto sitten vain siit�, ett� luin silloin s��nn�llisesti? Ja miksei sama homma toimi musiikissa; soitan ja kuuntelen biisej� p�iv�st� toiseen, mutten saa tehty� yht�k��n? (Tai yhden tein, mutta siit�kin on nyt kaksi vuotta.) Nyky��n romaanit lukeutuvat psykoaktiivisten aineiden joukkoon: vaikutus ja koukuttavuus voimakkaita, mutta kestoaika onneksi suhteellisen lyhyt. Kirjaa lukiessa koko loppup�iv� l�htee joka tapauksessa ihan lapasesta, joko ajantajun katoamisen tai lukemisesta seuranneiden fiiliksien my�t�. Tarinan opetus: �l� lue Super Sad Love Storya, jos a) olet sentimentaalisen PMS:n kourissa b) seurustelet vanhemman miehen kanssa. Ennen kirjoittamiseen innoitti ihan mik� vaan, tai oikeastaan ei mik��n koska tapahtui mit� tahansa, siit� piti kirjoittaa. Nyt se on joko em. tuurilukijuus tai ahdistus, joka ei l�hde pelk�ll� hyv�ksymisell� tai treenaamisella. T�n��n en unenpuutteeltani jaksa kumpaakaan, lis�ksi kone johon tallensin ��nityssuunnitelman luonnoksen on varattu, enk� kertakaikkiaan pysty kysym��n lupaa k�ytt�� sit� kahta minuuttia kopioidakseni tiedoston tikulle. Mietin usein ihmisi�, jotka ovat niin monelta osin samanlaisia, mutteiv�t koskaan l�yd� toisiaan, koska ovat sellaisia kuin ovat. Soi: yl�kerran tuubatreenit
|